Syksyllä minulla alkaa 27. vuoteni kansalaisopiston henkilöstössä. Olen opettanut, suunnitellut kursseja, kehittänyt opetusta ja kokonaisuuksia, etsinyt opettajia, kouluttautunut johtamisessa ja seurannut läheltä sitä, miten ihmisten kiinnostuksen kohteet muuttuvat vuosien varrella ja miten Nurmijärven Opistokin on kasvanut. Vasta viime vuosina olen kuitenkin tehnyt jotakin, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä paljon aikaisemminkin: olen istahtanut itse oppilaan paikalle.
Kun kurssi alkaa, koulutuspäällikkö katoaa nopeasti. Tilalle tulee oppija, joka miettii osaako hän, syntyykö mitään ja huomaa olevansa samojen kysymysten äärellä kuin kaikki muutkin kurssilaiset. Silloin ymmärtää jälleen jotakin olennaista kansalaisopistosta. Kurssit eivät ole ensisijaisesti suoritteita tai valmiita tuotoksia. Ne ovat yhteisiä matkoja.
Oppijan penkillä
Viimeisen vuoden aikana olen osallistunut muun muassa kirjansidontaan, posliinimaalaukseen ja pronssikurssille. Kirjansidonnassa ihastuin materiaalien tuntuun, sain tehdä ihan oman kirjan itse ja opin kuinka vuosisatoja vanhat työmenetelmät edelleen toimivat. Pronssikurssilla koin luovan epävarmuuden, joka on tuttua keramiikasta – vasta kun poltto tai valu on tehty ja teokset jäähtyneet pääsee tutkimaan mitä on saanut aikaiseksi.
Posliinimaalaus oli kuitenkin ehkä suurin yllätys ja jos olisi kannattavaa, nimeäisin koko kurssin uudelleen meditaatiokurssiksi. Siveltimen liike posliiniesineen pinnalla on hidasta ja tarkkaa. Maalatessa ei kiirehditä eikä ajatella montaa asiaa yhtä aikaa. Huomasin keskittyväni täysin hetkeen, siveltimen vetoon ja värin valmistamiseen sopivaksi. Harvoin nykyarjessa saa samanlaista rauhaa kuin muutaman tunnin posliinimaalauksen äärellä. Samalla huomasin jotakin muutakin.
”Hyvä opettaja ei ole vain tiedon jakaja. Hän luo ympäristön, jossa oppija uskaltaa olla keskeneräinen.”
Miksi oppijat kysyvät saman asian monta kertaa?
Opettajana olen vuosien varrella joskus ihmetellyt, miksi sama oppija kysyy saman asian yhä uudelleen. Olen ajatellut, että asiahan juuri käytiin läpi. Posliinimaalauskurssilla huomasin tekeväni itse aivan samaa. Kysyin opettajalta useamman kerran samoja asioita, vaikka olin jo saanut vastauksen. Vasta myöhemmin ymmärsin, mistä oli kyse.
En kysynyt siksi, etten olisi kuunnellut tai ymmärtänyt. Kysyin siksi, että olin niin keskittynyt tekemiseen. Ajatukseni olivat työssäni, väreissä, siveltimen jäljessä ja seuraavassa vaiheessa. En halunnut käyttää energiaa kaiken muistamiseen. Ja ennen kaikkea minulla oli turvallinen olo. Tiesin, että opettaja on paikalla. Hän tietää vastauksen silloin, kun tarvitsen sitä. Voin keskittyä omaan harrastamiseeni.
Samalla ymmärsin jotakin tärkeää. Hyvä opettaja ei ole vain tiedon jakaja. Hän luo ympäristön, jossa oppija uskaltaa olla keskeneräinen. Ympäristön, jossa voi kysyä saman kysymyksen toisenkin kerran tuntematta itseään tyhmäksi tai vaivaksi.
Nurmijärveläinen tapa harrastaa
Oppijan roolissa olen alkanut nähdä myös nurmijärveläisen harrastamisen kulttuurin uudella tavalla. Vaikka elämme aivan pääkaupunkiseudun kupeessa, täällä suhtaudutaan uusiin ilmiöihin hieman harkitummin. Jokainen trendi ei leviä hetkessä. Nurmijärveläiset ovat usein maanläheisiä ja käytännöllisiä. Uutta katsotaan kiinnostuneina, mutta myös pienellä terveellä varauksella. Kun jokin asia kuitenkin koetaan aidosti merkitykselliseksi, se juurtuu syvälle. Meillä on oppijoita, jotka ovat kulkeneet mukana vuosikymmeniä. Ehkä juuri siinä näkyy nurmijärveläisyys parhaimmillaan: asioihin sitoudutaan.
Lopputulos ei ollutkaan tärkein
Kurssilta lähtiessä käsissä on valmis työ. Yllätyksekseni huomasin, ettei se ole kokemuksen tärkein osa. Tärkeintä olivat keskustelut. Yhteiset ongelmat, joita ratkottiin yhdessä. Ne hetket, jolloin joku vieressä istuva keksi ratkaisun, jota ei olisi itse tullut ajatelleeksi. Yhteinen ilo onnistumisista, positiivinen tsemppaus ja myös jaetut tunteet epäonnistumisista. Ehkä juuri siksi kansalaisopisto tuntuu vuodesta toiseen ajankohtaiselta. Maailma muuttuu, trendit vaihtuvat ja uusia ilmiöitä syntyy jatkuvasti. Silti ihmisen tarve oppia, luoda, kuulua joukkoon ja kasvaa yhdessä muiden kanssa säilyy.
Oppijan paikalle istahtaminen muistutti minua siitä, miksi tätä työtä tehdään. Kurssit eivät ole vain opetustunteja tai lukujärjestyksiä. Ne ovat paikkoja, joissa ihmiset uskaltavat kokeilla, oppia uutta ja joskus löytää itsestään puolia, joita eivät tienneet olevan olemassa. Ja ehkä joskus myös kuvataiteen koulutuspäällikkö oppii jotakin aivan uutta.
Oppijan polkuni jatkuu, ensi vuodeksi olen suunnitellut meneväni japanilaisten rasioiden ja grafiikan kursseille. Suosittelen lämpimästi kansalaisopistojen kursseja, sillä niissä oppija saa olla turvallisesti keskeneräinen.
Päivi Takala Kuvataiteen koulutuspäällikkö ja ikuinen oppija, Nurmijärven Opisto
