Nurmijärven Opisto täyttää 70 vuotta. Minä olen saanut olla mukana tästä matkasta kymmenen vuoden ajan.
Kun muutin Klaukkalaan, en osannut arvata, miten tärkeäksi osaksi elämääni Nurmijärven Opisto muodostuisi. Aloitin ryhmäliikunnan ohjaajana pian paikkakunnalle muutettuani, ja vuosien aikana opiston tunnit ovat auttaneet minua tutustumaan ihmisiin, juurtumaan kotikuntaan ja löytämään yhteisön, johon kuulun.
Tällä hetkellä ohjaan opistossa kuutta viikkotuntia kahvakuulasta kuntotanssiin ja perusjumpasta kehonhuoltoon. Tunneillani käy viikoittain noin 340 nurmijärveläistä. Se on aika monta ihmistä, jotka ovat valinneet käyttää vapaa-aikaansa siihen, että joku käskee heitä tekemään kyykkyjä.
Ja mikä hienointa, he tulevat takaisin viikosta ja kaudesta toiseen.
Ryhmäliikunnan ohjaamisessa on yksi hauska piirre: asiakkaat näkevät yleensä vain sen tunnin. He näkevät energisen ohjaajan, musiikin, treenin ja loppuvenyttelyt. Kukaan ei näe sitä vaihetta, jossa istun kotona pyykkikorin vieressä ja pohdin, sopiiko tämä kappale seuraavan kappaleen perään vai aiheuttaako se kansallisen rytmikriisin. Tai sitä hetkeä, kun mietin, ovatko kahvakuulaohjelman kuudes ja seitsemäs liike liian samanlaisia ja valvon yöllä tasapainoharjoituksen suunnitelma päässäni.
Kaikki suunnittelu, säätäminen ja harjoittelu maksavat kuitenkin itsensä takaisin heti, kun tunti alkaa. Siinä on jotain hienoa, kun saliin saapuu ihmisiä työpäivän jälkeen. Osa väsyneenä, osa kiireestä hengästyneenä, osa ehkä vähän vastahakoisestikin paikalle raahautuneena. Tunnin aikana tapahtuu jotain. Hartiat laskeutuvat. Kasvoille ilmestyy hymy. Joku huomaa jaksavansa enemmän kuin viime viikolla. Joku toinen onnistuu liikkeessä, joka tuntui vielä kuukausi sitten mahdottomalta. Ja välillä joku tulee tunnin jälkeen kertomaan, että nämä tunnit ovat viikon kohokohta. Silloin ymmärtää, ettei kyse ole pelkästä jumpasta.
Toki tunneilla kehitetään voimaa, tasapainoa, liikkuvuutta, kuntoa ja kehonhallintaa. Mutta samalla tapahtuu paljon muutakin. Ihmiset löytävät liikunnan rytmin osaksi arkeaan. He saavat energiaa päiviinsä. He tapaavat tuttuja kasvoja viikosta toiseen. Monelle tunnit ovat hetki, jolloin ei tarvitse huolehtia sähköposteista, kauppalistoista tai maailman tapahtumista. Riittää, että keskittyy siihen, kumpi jalka liikkuu seuraavaksi. Vaikka joskus sekään ei ole täysin selvää. Onneksi se ei ole niin tarkkaa ja nauru tekee tunneista parempia.
Kun salillinen ihmisiä hikoilee, puuskuttaa, nauraa ja lähtee kotiin vähän paremmalla mielellä kuin tuli, tietää tehneensä jotain merkityksellistä.
Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt tuhansia onnistumisia. Olen nähnyt, kuinka ihmiset ovat vahvistuneet, rohkaistuneet ja löytäneet liikunnan ilon. Ja ehkä kaikkein hienointa on, että se ilo tarttuu myös ohjaajaan. Vaikka tulisin itse tunnille väsyneenä, lähden lähes aina kotiin iloisena, usein kaikkeni antaneena, mutta onnellisena. Harvassa työssä saa näin konkreettisesti nähdä oman työnsä vaikutuksen ympärillään. Kun salillinen ihmisiä hikoilee, puuskuttaa, nauraa ja lähtee kotiin vähän paremmalla mielellä kuin tuli, tietää tehneensä jotain merkityksellistä.
Jos minulta kysytään, mikä on ollut parasta näiden kymmenen vuoden aikana, vastaus on helppo: ihmiset. Se, että saan viikosta toiseen tehdä työtä, jolla on merkitystä. Se, että voin omalta pieneltä osaltani vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, arjen rytmiin, jaksamiseen ja terveyteen. Ja se, että saan tehdä sitä työnantajalle, jonka arvot vastaavat omiani ja työtä tehdään yhdessä, innovatiivisesti ja joustavasti.
Siksi olen erityisen ylpeä saadessani kuulua Nurmijärven Opiston opettajistoon juuri sen juhlavuonna.
Kiitos opistolle 70-vuotisesta työstä nurmijärveläisten hyvinvoinnin, oppimisen ja yhteisöllisyyden hyväksi. Ja kiitos kaikille liikkujille, jotka ovat hikoilleet, nauraneet, onnistuneet ja toisinaan myös kironneet minut mielessään viimeisten toistojen aikana.
Lupaan, että jatkossakin kyykkyjä on aina jäljellä vielä pari.
Onnea 70-vuotias Nurmijärven Opisto! 💚
Anu Louhivuori
ryhmäliikunnan ohjaaja
